Vuosikaudet ja vuosikymmenetkin hän meillä kuvat otti. Filmi oli kallista ja kuvienkehittäminen vielä kalliimpaa, joten harvakseltaan kuvia albumiin kertyi, mutta ne ovat sitäkin arvokkaampia ja tärkeämpiä.
Tällaisen kollaasin tein vuosilta 1963 - 64.
Digikamerat ja myöhemmin kännykkäkamerat mullistivat totaalisesti kuvien määrän. Jossain vaiheessa kymmenisen vuotta sitten itselläkin alkoi orastaa pieni innostus kuvaamiseen. Ehkä se johtui osaksi siitä, että olin kyllästynyt aina odottelemaan miestäni, joka jäi jotain kohdetta kuvaamaan :) Samoihin aikoihin aloitin ensimmäistä blogiani ja kuvaaminen muodostui senkin vuoksi tärkeäksi. Ostin ekan oman kameran ja rupesin kuvaamaan muutakin kuin mitä blogissani julkaisin. Hissukseen valokuvausinnostus vei pikkusormen lisäksi koko käden tai paremminkin koko naisen. Tuli halu saada taas vähän paremmin onnistuneita kuvia ja onnistumiset nostivat rimaa taas pikkasen ylemmäksi. Kamerankin vaatimustaso kasvoi. Kuvia on nyt kymmeniätuhansia. Ensin kuvittelin, että sataan kuvaan kuuluu mahtua edes yksi helmi. Nyt toivon, että tuhanteen kuvaan voisi hyvällä onnella mahtua yksi helmi :)
Tottakai on tärkeää tuntea onnistumisen riemua ja pientä ylpeyttäkin hyvästä kuvasta, mutta kun syvällisemmin valokuvausta mietin niin ei se kuitenkaan ole tärkein asia.
Valokuvaus on opettanut näkemään paremmin ja tarkemmin ympärilleen. Näen nyt asioita, joita en ennen tiennyt olevan olemassakaan. Näen paljon enemmän esimerkiksi värisävyjä.
Valokuvaus on opettanut nöyryyttä. Kuvia ei voi mennä ottamaan, niitä mennään pyytämään ja saadaan jos onni on myötäinen. Nöyryyttä myös siinä mielessä, että välillä on ryömittävä maassa saadakseen haluamansa kohteen ja kuvakulman. Vielä kun oppisin tarvittavan määrän kärsivällisyyttä niin olisin taas päässyt vähän pidemmälle harrastuksessa.
Huomaan usein katsovani ilman kameraakin ikäänkuin linssin läpi. Näen lähes kaikessa jotain valokuvauksellista ja mielessäni rajaan näkemäni suorakulmioksi.
Valokuvaus on hiljentymistä omaan tekemiseen, muu maailma hiljenee ympärillä, on vain kohde ja minä kamerani kanssa. On hyvin terapeuttista kuvata esim. kimalaista, joka pörrää kukassa. Just kun saa tarkennettua sen ruutuun niin se jo onkin seuraavassa kukassa eikä valokaan tule sopivalta suunnalta.Se opettaa olemaan itselleen hellä silloinkin kun ei vaan onnistu. Turha siinä on alkaa pörriäiselle tai kameralle herjoja huutelemaan.
Väitän, että valokuvaus on muokannut minua aika paljonkin. Kiinnitän huomiota asioihin, joita en ennen nähnyt tai näin ne rumina tai mitäänsanomattomina.
Valokuvaus on tuonut melkoisen määrän upeita ihmisiä kulkemaan rinnalla, välillä ihan konkreettisesti ja välillä somen kautta. Ilman tätä harrastusta en varmaankaan olisi koskaan heihin tutustunut. Heiltä saatuja kehuja ja neuvoja arvostan todella paljon.
Koska en ota kuvia myyntiin niin saan ottaa just sellaisia, jotka omaa silmää miellyttävät ja se on luxusta, jos joku muukin niistä tykkää.
Valokuvausharrastuksella ei ole kattoa ja seinätkin ovat laajalla. Aiheina on koko maailma ja koko elämä. Ei sen enempää eikä vähempää. Rahaa voit käyttää enemmän, vieläkin enemmän tai sitten hyvin hallitusti. Itse kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Omistan kyllä useampia kameroita joista uusin on muutaman päivän ollut käytössä. Pitää olla kameroita erilaisiin tarkoituksiin ja tilanteisiin. Paras kamera on kuitenkin se, joka sattuu olemaan mukana. Ja vaikka kamera olisi kuinka hieno ja kallis, se on vain puolet totuutta. Pitää olla silmää nähdä kohde ja kuvakulma. Kolme koota: kohde, kuvakulma ja kamera. Ihan ite keksin just nyt :D Mutta kun ne osuu kohdalleen saattaa se etsitty helmi syntyä.
Haluaisin vielä löytää ihan ikioman tyylin, sellaisen, että heti kuvan nähtyään voi suurella varmuudella tietää sen olevan minun ottamani. Rönsyilen liikaa kaiken perään. Toisaalta, väliäkö silläkään sitten on. Omapa on asiani :)
Valokuvaajan pitää olla ahkera ja viitseliäs nousemaan aamuvarhaisella kun aurinko ei ole vielä yöllistä usvaa tai kastetta kuivannut tai sateen jälkeiset vesipisarat vielä viipyilevät kasvien lehdillä ja kukkasissa.
Valokuvaajan pitää olla valmiina lähtöön kun joku sääilmiö on tuloillaan tai kun joutsenet tekevät muuttoa. Tai kun kuulee kurkien äänet jostain lähistöltä, silloin on juostava kuin henkensä edestä. Kun myrsky ujeltaa pitää yrittää ehtiä merenrantaan tai kun näkee auringolaskusta tulevan erityisen hienon, niin silloinkin on kiire. Ne hetket tulevat nopeasti ja menevät vielä nopeammin. Kun taivaalle on ilmestynyt pilvi, joka näyttää Mikki Hiireltä, on aikaa vain muutama sekunti saada kamera laukaisukuntoon tai Mikistä on jo ainakin toinen korva kadonnut taivaan tuuliin.
Edellä olevalla pitkällä vuodatuksella haluan tiivistettynä sanoa, että valokuvaaminen on ihana, iloinen ja haasteitä täynnä oleva harrastus.